torstai 9. elokuuta 2012
Undo
En tiedä miksi, mutta jostakin syystä noin 8 vuotta sitten kuollut ystäväni on ollut paljon mielessä viime aikoina. Tänään kaivoin vanhan päiväkirjani esiin ja luin masentuneet mietteeni tuolta ajalta. Nyt kuuntelen sen aikaisen elämäni soundtrackiä: Björkin Vespertineä... Näin parisen päivää sitten yhteistä ystäväämme ja hän on menossa katsomaan Björkiä Flow-festivaalille. Ehkä siitä näiden ajatusten juuret?
Olen yhä sitä mieltä, että maailma menetti siinä hetkessä tärkeän osasen. Sellaisen, joka olisi saanut tästä kaikille meille paremman paikan missä elää. Jos olisi siis itse jaksanut ensin.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Tien päällä vai alla...
Juhannuksen vietin perinteisesti sukulaisten kanssa mökkeillessä. Se on jotenkin aivan parasta. Isona vaikuttimena on tätini seura. Hän on jotenkin ihan mieletön ihminen, että joka kerta kuin vain on mahdollisuus häntä nähdä todellakin sitten näen enkä lähde festareille tai kavereiden kanssa mökkijuhannusta tms. sitten viettämään. Tätä kertaa varjosti kuitenkin hieman se, että isoäitini tässä reippaassa 89-vuoden iässään on suunnileen vuoden sisään onnistunut kehittämään itselleen alkoholiongelman. En tiedä millaista se on sitten, kun ovat vaarini kanssa kahdestaan, mutta piilopulloja tuolta mökiltä löytyi ainakin jokaisesta huoneesta. Tavarat myös lenteli käsistä, puhe sammalsi ja ehkä hän vähän kompastelikin. Emme me muutkaan olleet kuivin suin, mutta ei meistä muista silti kukaan ollut kännissä. Isovanhukset lähtivät yöksi kaupunkiin ja me jäimme miettimään sotasuunnitelmaa. Vaarinikin, joka aina on kovin hienosanainen ja korrekti herrasmies saattoi vähän nälviä isoäidille hänen juomisestaan. Sekään ei tunnu kivalta. Niin kuin setäni sanoikin niin tuntuu hassulta, että ihmisellä ei ole mitään alkoholinkäytön ongelmia 88-vuoteen, mutta sitten yhtäkkiä on.
Näissä ajatuksissa ja hetkissä en ole ehtinyt oikein jännittämään ollenkaan tulevaa matkaa. Parhaiten ajatukset muualle kääntänyt henkilö on kuitenkin se eräs mies, jonka sain kunniaksi tuntea parisen vuotta sitten. Jostakin syystä hän laittoi viime viikolla minulle meiliä ja ollaan nyt sen välityksellä juteltu. Tiesin, että jos vastaan hänelle ihastun samantien taas samoin tavoin uudestaan ja koska asia ei välttämättä kuitenkaan mihinkään etene voi ihastuminen olla satuttavaakin. Silti, vastaamattomuus ei ollut eikä varmaan koskaan ole ollenkaan vaihtoehtojen listassa, kun tästä henkilöstä puhutaan.
mutta näihin tunnelmiin...
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Lesson learned
Muutamia vuosia sitten hän mietti uudestaan minne voisi yhä matkustaa ja mieleen nousi ajatus Australiasta. Hänen australialainen ystävänsä, joka oli naimisissa suomalaisen kanssa, pyysi mummoa kuitenkin unohtamaan ajatuksen. Lento olisi pitkä, yli 24-tuntia - eikä mikään siellä olisi niin kuin ennen. Matkustamalla uudestaan sinne missä joskus oli ollut niin ainutlaatuista saattaisi kerralla pilata ne vanhat muistot.
Mummo ei koskaan matkustanut uudestaan Australiaan ja minä ymmärrän häntä tänään paremmin kuin hyvin. Tiedän myös, että en koskaan enää matkusta siihen pieneen kylään enkä edes tänne Corkiin. Jos haluan vielä Irlantiin, on matkakohteet jossakin aivan muualla päin, joko pohjoisessa tai lännessä.
En halua rikkoa muistojani siltä yhdeksän vuoden takaiselta ajalta. Haluan lähinnä vain unohtaa, että tulin tänne nyt. Tiedän etten sitäkään unohda, mutta ainakin opin jotakin ja sain varmistuksen jo omalle toissapäiväiselle ajatukselle: jotkut kivet on parempi jättää kääntämättä uudelleen.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Se hetki
Juhlimme tänään perheen kanssa tätä hieman jo etukäteen. Sain vanhemmiltani lahjan, jonka olemassaolosta olin tietoinen jo etukäteen. Kyseessä oli koru, jonka omistamisesta olen haaveillut jo useamman vuoden ajan: Kalevala Korun Carmen:

Korun lisäksi sain rahaa niin vanhemmilta kuin isovanhemmiltanikin sekä ainutlaatuisen ja korvaamattoman lahjan tädiltäni:
Meillä on ollut sukulaisia Amerikassa siitä lähtien, kun Vaarini sisko sinne miehensä kanssa muutti. He saivat siellä yhden lapsen, joka on saanut yhden lapsen. Menen heitä tapaamaan kesällä - mutta palatakseni lahjakeskusteluun on kyse kahdesta kirjasta, jotka Vaarini sisko sinne muuttaessaan kuljetti. Täytyy myöntää, että kumpikaan kirjailijoista Aleksis Kivi tai Mika Waltari eivät kuulu omiin suosikkeihini, mutta varsinkin jälkimmäisen teos on aika mieletön.
Feliks onnellinen on lahja isotädilleni hänen ystävältään. Kirjan on signeeranneet hän, hänen ystävänsä näyttelijä Tarmo Manni sekä Mannin tuntema ihminen Mika Waltari. Isotätini antoi kirjan veljentyttärelleen hiukan ennen kuolemaansa, koska uskoi, ettei hänen amerikkalaistunut perheensä osaa arvostaa kirjaa tavalla, jolla suomalainen osaa. Nyt tätini antoi kirjan eteenpäin omalle veljentyttärelleen, eli minulle.
Se, että kyseinen lahja tulee tädiltäni, nostaa sen jotenkin vielä korkeammaksi. Olen aina jotenkin pitänyt hänestä eniten ja pienestä pitäen olen erityisesti jotenkin hakeutunut hänen seuraansa ja joskus teini-iässä olin erittäin surullinen siitä, että hän oli veljeni kummitäti eikä minun. Hänessä on jotakin sellaista poikkeavaa mitä muuten suvussamme ei ole ja hän on myös erittäin vahva tekijä siinä, että on ok olla lapseton. Heillä ei miehensä kanssa ole lapsia ollenkaan eivätkä he ole edes naimisissa.
En ole varma onko heidän valinta lasten suhteen vapaaehtoinen. Hänen miehensä kohdalta voisin sanoa, että valinta on erittäin vahvasti sitä, koska mitä vanhemmaksi olen tullut, sen paremmin hänen kanssaan on alkanut tulla toimeen. Lapsena olin lähinnä näkymätön ja jokin ärsyttävä vanhemmistani ulos pursunnut uloke, jolla ei ollut mitään sen kummempaa arvoa tai merkitystä. Tunne oli molemmin puoleinen, kunnes jokin aikuisuuden kynnykselläni muuttui.
Aina siihen asti kunnes tätini otti koiran olin sitä mieltä, että hänen lapsettomuutensa on myös vapaaehtoista, mutta kun häntä koiransa kanssa katsoo, tietynlainen äidin rooli sieltä kyllä kumpuaa hänestä koiraansa kohtaan. En koe, että minun tarvitsisi asiasta sen enempää heidän kohdillaan kuitenkaan tietää. Kutsun silti itseäni välillä meidän suvun evoluution seuraavaksi asteeksi. Kiertokulussa ajatuksena siis se, että isovanhemmillani on 2 lasta, joilla molemmilla on puolisot ja toisella lapsia. Sillä, jolla on lapsia on 2 lasta, lapsi, jolla on puoliso ja todennäköisesti lapsia vielä joskus ja lapsi, jolla ei ole puolisoa eikä lapsia.
Evoluution myötä minulla ei ole koskaan mitään sellaista, jota voisin antaa omille lapsilleni eteenpäin, mutta nyt minulla on jotain mikä kulkee veljentyttäreltä veljentyttärelle - ja se on ajatuksena jotenkin todella paljon.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Bodyjam
"Kokeile tuntia missä on asennetta, lantion liikkeitä ja pakaroiden pyöritystä! Nauti uusimmista tanssityyleistä- samalla kun treenaat. Tämä tunti on tarkoitettu kaikille, mutta hyvä kunto antaa saamaan treenistä parhaan hyödyn. Voiko olla parempaa!"
Tässä on laji minkä harrastamisesta haaveilin lukioikäisenä ja nyt siis viimein pääsin lajin äärelle. Jokseenkin koen, että ehkä olisin ollut parempi silloin noin kymmenisen vuotta sitten, koska nyt en ehkä osaa niin heittäytyä ja tanssia välittämättä siitä onko aina se oikea jalka lähdössä oikeaan suuntaan. Tunnin ajassa kuitenkin ehtii vetreytyä ja loppupuolella oli jo parempi ja luontevampi fiilis hetkuttaa sitä persettä.

Tuntia veti kaksi eri henkilöä, toinen heistä Ylen FST:ltäkin tuttu Anna-Karin Siegfrids. Olen aina pitänyt hänen tv-persoonastaan ja oli jotenkin mahtavaa päästä hänen vetämälleen tanssitunnille. Tunnilla oli mieletön tsemppi ja kaikinpuolin hyvä tunnelma. Jokseenkin itselleni yllätyksellisesti läsnä oli paljon myös suunnilleen keski-ikäisiä miehiä. Jotenkin olisin kuvitellut, että laji olisi enemmän nuorten mieleen.
Tanssi kävi todellakin treenistä ja muutaman biisin jälkeen alkoikin harmittamaan ettei tullut tajuttua otettua mukaan treenipyyhettä, jota raskaampien lajien yhteydessä on tullut halattua useasti. Vaikka hengitys oli välillä katkonaista - ei laji silti ollut verenmaku suussa liikkumista, vaan iloista yhdessäoloa. Menemmekin perjantaina heti uudestaan!
lauantai 10. syyskuuta 2011
Voisin hyvin olla hän

Olin jo menossa nukkumaan, kun mieleeni muistui eräs asia. Sieltä Italiasta kotiutuessa istuin erään lähes äitini ikäisen naisen vieressä ja juteltiin koko se matka. Olen tavannut hänet aikaisemminkin ja silloinkin hakeuduin hänen seuraansa, vaikka oikeastaan hän muistuttaa todella paljon tätiäni, jonka seuraan en mielelläni koskaan hakeudu. Tämä kyseinen tapaus on kuitenkin jokseenkin innostava henkilö ja hänen sattumuksiaan on aina hauska kuunnella.
Se mistä nyt keskustelimme ei ehkä ollut niin iloista. Hän kertoi kuinka yhtäkkiä hänen seinänaapurinsa katosi. Kyseessä oli vanhemmanpuoleinen naishenkilö, jota hän ei mitenkään erityisesti tuntenut, mutta jota hän silti aina välillä näki joko pihalla tai rappukäytävässä. Mutta yhtäkkiä tämä nainen siis katosi.
Meni viikkoja aikaa ja sitten tämä nainen alkoi hieman ihmetellä. Asuntoon kantautui ilmastointikanavia pitkin kumma haju ja lopulta viemärin kautta alkoi tulla toukkia. Hän otti yhteyttä isännöitsijään ja pyysi isännöitsijää käymään naapurin asunnossa. Isännöitsijällä ei kuulemma ollut oikeuksia, mutta erilaisten kohtausten kautta sinne hän lopulta meni. Naapuri löydettiin metrin päästä puhelimesta, muumioituneena. Ruumiinavauksessa paljastui, että hän oli ollut yli viisi viikkoa kuolleena ennen kuin joku reagoi.
Tätä tarinaa kuunnellessa ja muiden voivotellessa sitä kuinka kamalalla mallilla yhteiskunta on jos ihminen voi näin vain kadota ilman, että kukaan huolestuu - olin hieman erilaisilla "langoilla". Itselläni saattaa välillä kulua kauankin aikaa ennen kun pidän yhteyttä läheisiin ihmisiin. Toki nyt, kun on vielä työelämässä tilanne on toinen - mutta todennäköisesti vanhana voisin hyvinkin olla niin kuin tämä naapuri.
Vaikka ehkä kyseisen naapurin tilanne olikin surullinen, en niin välttämättä näe sitä omalta kohdaltani siten. Mitä sitten jos kuukahdan tänne yksinäni eikä kukaan minua löydä?! En ole todistamassa sitä sitten enää, joten miksi kantaa edes huolta tuollaisesta?! Ja jos sitten, kun olen vanha, on olemassa yhä Facebook - on poissaoloni todennäköisesti huomattavampaa kuin ehkä tämän ajan mummojen ollessa ilman sitä.
En tiedä miksi mietin tätä tänä yönä. Vainoharhaisuuteni pistää kuitenkin minut kuitenkin vaihtamaan säädyllisempään yöasuun, vaikka todennäköisesti en tänä yönä vielä kuukahda kuitenkaan, vaikka meinasinkin pyörtyä bodybalancetunnille. Pistää muuten hieman ärsyttämään, että epäonnistuneet urheilukerrat alkaa olla aika tasoissa niiden onnistuneiden kanssa...