sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Se hetki

Nyt se on kohta lähellä, se hetki jolle tämä koko blogi on perustettu. (Vaikka tavallaan oikeastaan ollaan vasta puolivälin tai alkumetrin luona, koska tarkoitus oli, että projekti kattaa koko sen vuoden, jonka aikana olen 30. Mutta olen siis kohta 30.)

Juhlimme tänään perheen kanssa tätä hieman jo etukäteen. Sain vanhemmiltani lahjan, jonka olemassaolosta olin tietoinen jo etukäteen. Kyseessä oli koru, jonka omistamisesta olen haaveillut jo useamman vuoden ajan: Kalevala Korun Carmen:



Korun lisäksi sain rahaa niin vanhemmilta kuin isovanhemmiltanikin sekä ainutlaatuisen ja korvaamattoman lahjan tädiltäni:

Meillä on ollut sukulaisia Amerikassa siitä lähtien, kun Vaarini sisko sinne miehensä kanssa muutti. He saivat siellä yhden lapsen, joka on saanut yhden lapsen. Menen heitä tapaamaan kesällä - mutta palatakseni lahjakeskusteluun on kyse kahdesta kirjasta, jotka Vaarini sisko sinne muuttaessaan kuljetti. Täytyy myöntää, että kumpikaan kirjailijoista Aleksis Kivi tai Mika Waltari eivät kuulu omiin suosikkeihini, mutta varsinkin jälkimmäisen teos on aika mieletön.

Feliks onnellinen on lahja isotädilleni hänen ystävältään. Kirjan on signeeranneet hän, hänen ystävänsä näyttelijä Tarmo Manni sekä Mannin tuntema ihminen Mika Waltari. Isotätini antoi kirjan veljentyttärelleen hiukan ennen kuolemaansa, koska uskoi, ettei hänen amerikkalaistunut perheensä osaa arvostaa kirjaa tavalla, jolla suomalainen osaa. Nyt tätini antoi kirjan eteenpäin omalle veljentyttärelleen, eli minulle.

Se, että kyseinen lahja tulee tädiltäni, nostaa sen jotenkin vielä korkeammaksi. Olen aina jotenkin pitänyt hänestä eniten ja pienestä pitäen olen erityisesti jotenkin hakeutunut hänen seuraansa ja joskus teini-iässä olin erittäin surullinen siitä, että hän oli veljeni kummitäti eikä minun. Hänessä on jotakin sellaista poikkeavaa mitä muuten suvussamme ei ole ja hän on myös erittäin vahva tekijä siinä, että on ok olla lapseton. Heillä ei miehensä kanssa ole lapsia ollenkaan eivätkä he ole edes naimisissa.

En ole varma onko heidän valinta lasten suhteen vapaaehtoinen. Hänen miehensä kohdalta voisin sanoa, että valinta on erittäin vahvasti sitä, koska mitä vanhemmaksi olen tullut, sen paremmin hänen kanssaan on alkanut tulla toimeen. Lapsena olin lähinnä näkymätön ja jokin ärsyttävä vanhemmistani ulos pursunnut uloke, jolla ei ollut mitään sen kummempaa arvoa tai merkitystä. Tunne oli molemmin puoleinen, kunnes jokin aikuisuuden kynnykselläni muuttui.

Aina siihen asti kunnes tätini otti koiran olin sitä mieltä, että hänen lapsettomuutensa on myös vapaaehtoista, mutta kun häntä koiransa kanssa katsoo, tietynlainen äidin rooli sieltä kyllä kumpuaa hänestä koiraansa kohtaan. En koe, että minun tarvitsisi asiasta sen enempää heidän kohdillaan kuitenkaan tietää. Kutsun silti itseäni välillä meidän suvun evoluution seuraavaksi asteeksi. Kiertokulussa ajatuksena siis se, että isovanhemmillani on 2 lasta, joilla molemmilla on puolisot ja toisella lapsia. Sillä, jolla on lapsia on 2 lasta, lapsi, jolla on puoliso ja todennäköisesti lapsia vielä joskus ja lapsi, jolla ei ole puolisoa eikä lapsia.

Evoluution myötä minulla ei ole koskaan mitään sellaista, jota voisin antaa omille lapsilleni eteenpäin, mutta nyt minulla on jotain mikä kulkee veljentyttäreltä veljentyttärelle - ja se on ajatuksena jotenkin todella paljon.

1 kommentti: