Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Teiniäidit maailmalla

Kipeänä vietetyn viikonlopun vuoksi en matkustanutkaan Helsinkiin enkä päässyt rentoutumaan Yrjönkadun uimahallin saunatiloihin. Sen sijaan olen Areenasta katsomani Teiniäidit-jakson kannustamana katsonut netistä jenkkiversio Teen mom 2-sarjan molemmat kaudet. (n. 12 jaksoa per kausi, 45 min per ohjelma. jepjep.)

Suomiversio ei ole edes virallisesti vielä alkanut, mutta se on saanut netissä Täydelliset Äidit varpailleen: teiniäitejä kyseenalaistetaan äitiydessään, rattaat, tuttipullot, vaatteet yms. arvostellaan negatiivisesti. Ajankäyttö on tietysti teiniäideillä ihan vääränlaista ja kyllä sosiaalihuollon pitäisi huostaanottaa kaikki nämä vauvat. Ja teinitkin ehkä. Samalla huudetaan, että kyllä olisi abortti pitänyt tehdä, vaikka abortti on syntiä ja kaikki sen tekijät joutuvat helvettiin. Seksiäkään ei olisi saanut alaikäisenä harrastaa, vaikka TÄ on kuitenkin itse aloittanut oman seksielämänsä jo 13-vuotiaana. Olen jotenkin jo yhden jakson perusteella tullut siihen tulokseen, että ainoastaan lapseton voi ohjelmaa katsoa ilman, että palkokasveja pukkaa molemmista sieraimista sisälle.. tai pihalle.

Tosin kiinnitin minäkin Teen Mom 2-sarjassa jonkinlaisiin asioihin huomiota:
  • Turvavyön käyttäminen on yliarvostettua. Varsinkin ensimmäisellä kaudella suhaillaan kaikki matkat ilman turvavöitä. Toisen kauden alussa on yritystä pitää vyöt kiinni, mutta mitä pitemmälle kaudessa edetään sitä harvemmin vöitä näkyy enää päällä. Jos vyöt napsautetaan kiinni se yläkropan kohtaan tuleva vyöosa venkuloidaan joko selän taakse tai muuten pois siitä edestä.
  • Farkkushortsit ovat sopiva vaate mihin tahansa tilaisuuteen. Eikä siis puhuta mistäkään polveen asti ulottuvista sellaisista, vaan lyhyttäkin lyhyemmistä. Farkkushortseissa hengaillaan kavereiden kanssa, käydään koulussa, tavataan lakimiestä, käydään työhaastattelussa ja käytetään työpaikalla, jossa ei ole virallisempaa työasua. Farkkushortseja käyttävät ne joiden sääriä voi näytellä - ja ne, joiden ei ehkä kannattaisi. 
  • Asuntojen vuokraus siitä huolimatta puhutaanko 1h+k vai 5h+k kokoisista asunnoista maksaa n. 800 dollaria kuussa. 3000 dollarilla voi ostaa oman 3-4h asuntoauto/vaunukompleksin ja sen asettaminen valitsemalleen nurmialueelle maksaa 140 dollaria kuussa. Keskimääräinen kuukausiansio kokopäivätyössä olevalla teini-isällä on n. 800 dollaria. Tällaisella tulolla varustettua teini-isää velvoitetaan maksamaan kuukausittaista elatusmaksua lapselleen 470 dollarin verran. Näistä asioista huolimatta kaikkien kotoa löytyy massiiviset taulutelevisiot, Macin läppärit, iPhonet ja autot.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Born Into a Better World

Näinä yön pimeinä tunteina eksyin taas sellaisten dokumenttien äärelle, jotka saavat minut kokemaan kuvottavia tunteita ihmiskuntaamme kohtaan. Tai niin luulin.

Katsoin Born into Brothels-dokumentin, joka kertoo Intiassa asuvista lapsista, jotka ovat syntyneet erääseen tiettyyn ilotaloon. Heidän tulevaisuudessaan on äitien, isoäitien ja mahdollisten isien jalanjäljissä kulkeminen. Äidit huoraavat, isoäidit ovat huoranneet ja ne harvat kuvattavat isät käyttävät huumeita tai ovat alkoholisteja. Yksi tytöistä on jo yritetty myydä, yhdellä yksitoistavuotiaalla on tiedossa aviomies ja yksi on jo toinen jalka siellä kulkemassa missä äiti kulkee joka päivä.

Dokumenttia kuvataan siinä vaiheessa, kun sen päätekijä Zana Briski on ollut paikanpäällä jo useamman vuoden ajan. Hän opettaa lapsille valokuvausta. Lapset saavat jokainen oman kameransa ja he kuvaavat punaisten lyhtyjen aluetta näistä omista näkökohdistaan käsin. Zana on huolissaan lasten tulevaisuudesta ja alkaa tehdä kaikkensa, että edes näiden lasten tulevaisuus olisi toiveikkaampi. Hän ottaa yhteyttä erilaisiin kouluihin, järjestää lasten valokuvien avulla Amerikassa valokuvanäyttelyitä sponsorirahojen toiveessa, ottaa yhteyttä erinäisiin järjestöihin. Asiat alkaa rullata.

Kunnes. Erään pojan äidin parittaja tappaa pojan äidin polttamalla hänet kuoliaaksi. Poika, Avijit ei enää tule valokuvaustunneille ja keksii tekosyitä miksei hän lähde muualle kouluun, vaikka koulupaikka tarjoutuisikin. Poika on lahjakkain näistä nuorista valokuvaajanaluista. Hänellä on silmää ja selkeää visiota. Erään järjestön kautta hän pääsee viikoksi Amsterdamiin näyttämään omia kuviaan, ottamaan uusia kuvia ja keskustelemaan valokuvista toisten lasten kanssa. Matka herättää hänessä ilmeisesti jonkinlaisen toivon tulevaisuudesta ja hän lähtee kuin lähteekin kouluun. Niin kuin moni muu dokumentissa esiintyvistä lapsista.

Tästä voit katsoa dokumentin ensimmäisen osan. Muut viisi osaa löytyvät Youtubesta myös.







Entä missä he ovat nyt?! Avijit opiskelee valo- ja videokuvausta New Yorkissa, Kochi - tyttö, joka teki alusta alkaen selväksi sen, että hän ei halua elää äitinsä elämää, mutta että se on todennäköisesti vääjäämätöntä, opiskelee videokuvausta USA:ssa. Muut lapset, iältään siinä parinkymmenen molemmin puolin opiskelevat tai ovat normaaleissa töissä Intiassa.

Kenenkään heistä ei ole tarvinnut jatkaa elämää lapsuuksiensa maisemissa tai vanhempiensa valitsemilla poluilla - eikä todennäköisesti heidänkään lapsien. Ketju on rikottu.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Junassa salakuunneltua

"Ollaanko me jo perillä?"


"Ei vielä. Tässä on pari asemaa vielä. Muistatko muuten silloin, kun mentiin Paapalle niin kyselit koko ajan, että ollaanko jo perillä. Uudestaan ja uudestaan. Ollanko jo perillä, ollaanko perillä, ollaanko ollaanko ollaanko perillä."


"Niin, mutta mä olin paljon pienempi silloin. Mä olen nyt paljon isompi. Mä olin silloin kahdeksan."


"Sä olet nytkin kahdeksan."


Täytyy myöntää, että oli kovin kohtelias sisaruspari liikenteessä. Juna oli ammuttu täyteen siten, että käytäville jäi seisoskelemaan paljon porukkaa. Sisarukset pääsivät istumaan kyllä, mutta eri penkkiriville. Kun tämä vanhempi, alle parikymppinen sisar näki, että juna on niin täynnä, hän sanoi siskolleen, että tulepa istumaan tänne syliin, että saadaan muille tilaa.

Heidän keskinäisissä keskusteluissa vilisi termejä kuten ole hyvä, kiitos, anteeksi ja minulta kysyttiin heti alkuun, että missä asemalla haluan jäädä pois etteivät vain siinä tilanteessa ole sitten tiellä.

Isompi sisar pohti lopuksi ääneen junan täysinäisyyttä ja sanoi siskolleen, että oikeastaan kaikki lapset pitäisi heittää hattuhyllylle istumaan niin sitten saataisi tilaa muille. Hattuhyllyille tai  ehkä jopa naulakkoon roikkumaan takista kiinni. Pienempi miettikin seuraavat minuutit mikä naulakko olisi sopivin ja pyysi lopulta siskoaan nostamaan itsensä siihen kiinni. Niin ei jostain syystä kuitenkaan tapahtunut.

Kun juna pysähtyi heidän asemalleen katsoin kuka heitä tuli vastaan. Oletan, että se oli tyttöjen isä. Isä halasi molempia ja antoi vanhemmalle poskisuukon. Tästä jäi jotenkin hyvä mieli.

Paljon parempi mieli kuin aamun junassa, jossa taapero itki isän ikävää kurkkusuorana ensimmäiseltä asemalta kolmannelle. Juuri ennen kolmatta taapero rauhottui, mutta taaperon äiti keksi vuosisadan idean, että soitetaanpa isälle! Puhelun jälkeen itkunsekaiset papapapapapa-huudot ja tömistelyt jatkuivat päätepisteeseen saakka.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Maailma laajenee


Taas on yksi lapsi syntynyt kaveripiirini maailmaan; pikkuveli eräälle isoveljelle. Jotenkin olin niin ajatellut, että tämä toinen on tyttö, että kestää hiukan tottua ajatukseen ettei niin olekaan. Eipä toinen poika tosin sen huonompikaan, mutta tietynlaisista mielikuvista on silti totuudenkin kohdattaessa joskus vaikea pyristellä eroon.

Kyseiselle isoveljelle metsästettiin aikanaan kummeja kissojen ja koirien kanssa, koska suurin osa lähipiiristä kuului ns. väärään uskontoon ja olivat sen takia mahdottomia kummivalinnoissa. Muistan itsekin vältelleeni mesekeskustelussa aiheeseen liittyviä tarkempia kysymyksiä. Ei sillä etteikö ystävä olisi tärkeä, mutta on se mielestäni väärä syy ottaa kummiutta vastaan sen takia ettei muita siihen tehtävään löydy. Ei olisi loppujenlopuksi kovin tärkeä olo itselläkään, vaikka sitäkään ei välttämättä siinä tilanteessa tarkoitettaisi.

Tämän pikkuveljenkin kohdalla tulee todennäköisesti samanlaiset ajat, mutta eiköhän sieltä jostakin löydy tällekin tyypille sopivat kummit kuitenkin lopulta. Itse erosin kirkosta lähes vuosi sitten, joten omalta kohdaltani siinä on ainakin sopiva syy "kieltäytyä" tällä kertaa.

Toisaalta voisi olla ihan kiva olla jonkun kummi. Ainakin toinen omista kummitädeistäni on ollut siinä tehtävässä ihan mahtava, ja kummisetä niin kauan kun hän eli. Muistan ihan pienestä pitäen kärttäneeni aina sitä, että mennään tapaamaan kummeja, kun oltiin siellä heidän kaupungissaan muuten käymässä. Jotenkin olisi ehkä kiva antaa samantyylistä kiintymystä jollekin toiselle, mutta eipä kummiasiat ole vain siitä kiinni, että minä ehkä haluan.

Kirkosta olen kuitenkin eronnut enkä siihen enää koskaan liity. En tiedä uskonko vai enkö usko, mutta pitkällisten mietintöjen tuloksena ei minun ainakaan enää tarvitse maksaa jostakin mistä olen epävarma. Tiedän, että joudun pitämään tämän päätöksen suhteellisen salassa, koska molemmin puoliset isovanhemmat ovat varmaankin aikalaistensa tapaan erittäin uskonnollisia ja omat vanhempani enemmän tapauskollisia.  Kuitenkin kaikki lopulta niin uskonnollisia etten usko, että tätä katsottaisi kovin suopeiden silmien lävitse. Mieluummin pidän tiedon itselläni ja kohtaan siten vähemmän draamaa asian tiimoilta.

Olen luvannut tuolle isoveljelle, että vien häntä omenavarkaisiin sitten, kun hän vähän vielä kasvaa. En ole koskaan itsekään tosin ollut, joten jää nähtäväksi kuinka hyvin siinä onnistumme.

Ja ehkä on hieman kyseenalaista viedä toinen varkaisiin?!

perjantai 12. elokuuta 2011

Sarjassa minimaalinen kärsivällisyys...

... on mielestäni yksi hyvä syy muiden joukossa lapsettomuudelle. Nostan hattua niille, jotka jaksavat hankkia lapsia ja nähdä koko lapsiasiassa omalla kohdallaan positiivisia puolia. Itse en jotenkin osaa.

Nuorempana olin aina sitä mieltä, että haluan teini-ikäisen. Realistisesti ajateltuna halusin siis jonkinlaisen teini-ikäisen sijaislapsen, koska omahan ei sellainen voi olla jos haluaa (niin kuin halusin) skipata sen koko vauva-ajan. Enää en oikein halua edes teini-ikäistä. Parisuhdekin alkaa hiipua aiheeksi, jolle en koe merkitystä omassa elämässäni. Ja jos joskus pariudun, voisin ihan hyvin elää eri osoitteissa ja säilyttää siten ehkä hiukan itsenäisemmän elämän kuin eläessä saman katon alla.

Nämä vauva- ja lapsiasiat ovat olleet tapetilla paljon viime aikoina, kun suuri osa läheisimmistä ystävistäni on joko raskautunut tai jo saaneet oman jälkeläisensä. Koen itseni ulkopuoliseksi siinä eikä sekään auta etten oikein osaa olla lasten kanssa luontevasti tai olla aivan superihastunut niistä niin kuin lähes kaikki muut ovat. Osin pelkään, että luonteettomuuteni ihastella ajaa näitä ystäviä kauemmaksi minusta varsinkin jos he itse haluaisivat, että olisin samanlainen tässä kuin ainakin lähes kaikki itse tuntemani naiset. En tiedä miksi olen lasten kanssa niin kädetön, vaikka toisaalta olen pärjännytkin heidän kanssaan. Se vain vaatii minulta jokseenkin enemmän aikaa päästä asian kanssa sinuiksi. Esimerkiksi vanhan kämppikseni lapsen kanssa olin pitkään neljän päivän vierailuni aikana todella kankea, mutta loppuvierailuni ajasta kämppikseni uskalsi jättää tyttärensä kanssani kaksin leikkimään. En kuitenkaan koe mitään äidillisiä tunteita tai vauvakuumeita lasten kanssa ollessani enkä ymmärrä älytöntä lässytystä tai ihastelua. Enemmän tuo kankeus kuvaa minua kuin mikään muu termi. Siihen auttaa aika, mutta kaikilla ei ole sellaista aikaa annettavaksi.

Osin haluaisin ihan in the real world tutustua muihin vapaaehtoisesti lapsettomiin, koska se arvostelu ja painostus mitä olen saanut kokea esimerkiksi sekä läheisimmiltä, että kaukaisimmilta työkavereilta, joiltakin kavereilta ja ystäviltä sekä niiltä vähän kaukaisemmilta sukulaisilta on jokseenkin välillä todella kuluttavaa, että niihin hetkiin olisi oikeasti kiva saada kasvotusten puhua jonkun sellaisen kanssa, joka on myös sitä elämässään kokenut. Omaksi onnekseni äitiytyneet työkaverit ja ystävät eivät ainakaan tähän mennessä ole mammamafioituneet vaan osaavat puhua muistakin asioista kuin lapsista ja vaipan sisällöstä. Enkä sitä edes vaadikaan ettei niistä asioista saisi puhua. Heidän lapsensa ovat heidän perhettään ja siten varmasti rakkaimpia maailmasta. Totta kai haluan kuulla sitä puolta, mutta en halua kuulla ainoastaan sitä puolta heidän elämästään tai jos muuta ei ole, niin haluaisin, että he olisivat silti ehkä kiinnostuneet omastani, vaikka se ei vastaa heidän tilanteitaan ollenkaan. Ja niinhän se nyt onkin kaikkien kanssa :)

Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan jaaritella lapsista vaan tällä hetkelläkin jaloissa pyörivästä koirasta. Hoidan veljeni koiraa tämän viikonlopun ja allekirjoittaneen pinna on jo hiukan koetuksella alle viiden tunnin seuranpitämisestä. Oma vapauteni ja aikani tehdä mitä haluan vaatii ajallisesti päivästä ison lohkon. Miten joku oikeasti jaksaa olla niin kiinni jossakin eläimessä tai ihmisessä? Miten jonkun kärsivällisyys kestää tällaista pitempään?! Siinä varmasti vaaditaan niitä äidillisiä tunteita ja jotakin luonnollista vaistoa, joka on jäänyt minulle antamatta.