Tämän kesän ensimmäisestä (ja ainoasta) ukonilmasta on jo päivän verran aikaa, mutta tuntuu, että voin elää tästä ukkosesta vielä pitkään. Toivoisin toki niitä vielä useita lisää...
En ole aina pitänyt ukkosesta. Pienenä pelkäsin niitä lähes hysteerisesti ja olin varma, että pallosalamat luikertelevat taloon sisälle tai koko talo syttyy palamaan salamoinnin seurauksena. Toisaalta uskoin myös, että vessan viemäristä voi nousta haikaloja joten pidetään se mielessä, kun arvotetaan asioita joita olen hysteerisesti pelännyt.
Parhaiten ukkosen kokee siellä meidän kesämökillä, joka on yhä myymättä kiitos kunnan hitaiden virkamiesten. Rannan tuntumassa on puinen saunamaja, jossa aina mökillä ollessamme halusin nukkua yksin. Kun niillä seuduilla ukkostaa, ukkonen oli useasti aivan siinä päällä. En muista, että siellä olisi välttämättä aina edes salamoinut, mutta se ukkosenjyske tuntui ihan rakenteissa asti. Kuulin, että isoisoäitini myös rakasti olla ukonilmalla aina tuossa rakennuksessa. Suojassa, mutta silti luonnonvoimien armoilla.
Kaupungin ukonilmat eivät yllä kyseiselle tasolle, mutta tuo edellinen oli kuitenkin aika lähellä. Salamat heijastuivat useiden kerrostalojen ikkunoista siten, että kirkkaus särki silmiä. Tämän jyrinän avulla säkenöin vielä pitkään.
(Pikku)serkkuni muuten kysyi miksi olen niin viehättynyt kaikkeen raadolliseen: sarjamurhaajiin, tappaviin eläimiin, ihmisen muuhun pahuuteen. En osannut vastata, mutta ehkä tämä ukkosasia on taas yksi asia lisää sille listalle.
