"Ollaanko me jo perillä?"
"Ei vielä. Tässä on pari asemaa vielä. Muistatko muuten silloin, kun mentiin Paapalle niin kyselit koko ajan, että ollaanko jo perillä. Uudestaan ja uudestaan. Ollanko jo perillä, ollaanko perillä, ollaanko ollaanko ollaanko perillä."
"Niin, mutta mä olin paljon pienempi silloin. Mä olen nyt paljon isompi. Mä olin silloin kahdeksan."
"Sä olet nytkin kahdeksan."
Täytyy myöntää, että oli kovin kohtelias sisaruspari liikenteessä. Juna oli ammuttu täyteen siten, että käytäville jäi seisoskelemaan paljon porukkaa. Sisarukset pääsivät istumaan kyllä, mutta eri penkkiriville. Kun tämä vanhempi, alle parikymppinen sisar näki, että juna on niin täynnä, hän sanoi siskolleen, että tulepa istumaan tänne syliin, että saadaan muille tilaa.
Heidän keskinäisissä keskusteluissa vilisi termejä kuten ole hyvä, kiitos, anteeksi ja minulta kysyttiin heti alkuun, että missä asemalla haluan jäädä pois etteivät vain siinä tilanteessa ole sitten tiellä.
Isompi sisar pohti lopuksi ääneen junan täysinäisyyttä ja sanoi siskolleen, että oikeastaan kaikki lapset pitäisi heittää hattuhyllylle istumaan niin sitten saataisi tilaa muille. Hattuhyllyille tai ehkä jopa naulakkoon roikkumaan takista kiinni. Pienempi miettikin seuraavat minuutit mikä naulakko olisi sopivin ja pyysi lopulta siskoaan nostamaan itsensä siihen kiinni. Niin ei jostain syystä kuitenkaan tapahtunut.
Kun juna pysähtyi heidän asemalleen katsoin kuka heitä tuli vastaan. Oletan, että se oli tyttöjen isä. Isä halasi molempia ja antoi vanhemmalle poskisuukon. Tästä jäi jotenkin hyvä mieli.
Paljon parempi mieli kuin aamun junassa, jossa taapero itki isän ikävää kurkkusuorana ensimmäiseltä asemalta kolmannelle. Juuri ennen kolmatta taapero rauhottui, mutta taaperon äiti keksi vuosisadan idean, että soitetaanpa isälle! Puhelun jälkeen itkunsekaiset papapapapapa-huudot ja tömistelyt jatkuivat päätepisteeseen saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti