torstai 29. maaliskuuta 2012

Bicycle, bicycle

"I want to ride my bicycle, I want to ride my bike. I want to ride by bicycle, I want to ride my bike"

 
Yksi ihanista kevään merkeistä on se, kun saa kaivaa pyörän ulos "naftaliinista". Mikään ei voita niitä ensimmäisiä hetkiä, kun saa viilettää (hiekasta puhtaana olevalla) asfaltilla omien aikataulujensa siivittämänä.

Ehkä autolliset eivät ymmärrä kaikkea tätä, mutta iso osa kevääseen ja kesään kuuluvaan vapauteen lähtee minulle juurikin pyörästäni. En ole riippuvainen enää kenestäkään, en autollisista tai kaupungin bussiliikenteestä. Voin tulla, mennä pitkiäkin matkoja helposti ja vaivattomasti. Säästä riippumatta siihen varustautuen.

Jonakin näinä kevään ensimmäisinä kertoina tavoitan jopa sen tunteen miltä tuntui silloin joskus kauan sitten ensimmäisiä kertoja ajella "isommalla pyörällä", ilman apupyöriä. Voin ajautua ajatuksissani siihen hetkeen, kun isäni piti pyörän jopparista kiinni ja antoi vauhtia. Ja lopulta päästi irti enkä kaatunut.

En ole kaatunut pyörällä useastikaan. En pidä liian kovasta vauhdista ja olen huomattavan varovainen oman polkemiseni ja muun liikenteen suhteen. Ne ainoat kerrat jolloin olen tainnut kaatua on liittyneet tien huonoon kuntoon, joko jään tai irtosoran takia. Se pahin kerta, josta minusta vieläkin löytyy jälki, tapahtui noin kymmenvuotiaana, kun kaverini kyyditsi minua pyörälläni. Äiti oli ehdottomasti kieltänyt kyyditsemisen, mutta emme tietenkään häntä uskoneet. Muistan vieläkin sen hetken: Ajoimme hiekkatietä pitkin alamäkeen, tunsin itseni niin vapaaksi ja iloiseksi, että suljin silmäni. Mielikuvissani kuvittelen, että nostin käteni ilmaan, mutta en usko, että tein niin oikeasti. Ja jos tein niin ehkä se oli syy miksi lensimme. Nimittäin lensimme, korkealle, kovaa ja lujaa päin maata. Minulta aukesi kyynärpäät ja polvet ja verta tajuttomasti kera hysteerisen itkun.

En usko, että olen sen jälkeen ollut enää kenenkään kyydissä, joten äidin varoitukset taisivat tehdä kokemuksen kautta tehtävänsä. Sittemmin kaverin lentäessä sateenvarjon joutuessa pinnojen väliin, tai kavereiden kaatuessa ajettuaan liian lähekkäin ovat myös rajoittaneet pyöräilytapojani. Ehkä olenkin vähän arkajalkapyöräilijä, mutta pyöräilykauden avaaminen on silti minulle aina näin keväällä tärkeää aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti