maanantai 21. toukokuuta 2012

Bodyjamia ja maailmanmenoa

Kuukauden liikuntatauon jälkeen Bodyjam tuottaa kuolemaa. Kevät näyttää tuottavan samaista kävijämäärille, koska meitä oli paikalla ohjaajan lisäksi neljä. Sinällään tuollaisella pienemmällä porukalla on kuitenkin ihan mukavakin liikkua. Ihan samoin tavoin ei voi oman kunnon puitteissa löysäillä, koska se erottuu sieltä massasta niin selkeästi, mutta saa ehkä henkilökohtaisempaa kontaktia ohjaajaan ja ohjaaja paremmin näkee mitä liikettä ei porukka niin ymmärrä. Pitäisi nyt oikeasti käydä vaan useammin, koska kuollut olo ja aivoton "mikä on avain ja miten päin se tähän lukkoon menee"-fiilis ei pitkällä tähtäimellä välttämättä ole kovin toivottavaa.

Asiasta toiseen. Mietin hetki sitten tätä bloggausta ja sitä kuinka kauan tätä kannattaisi jatkaa. Alunperin ajattelin, että tämä on projekti, jolla on selkeä alku ja selkeä loppu. Määritin lopun joulukuulle 2012, mutta viime aikoina olen miettinyt tämän kirjoitushiljaisuuden puitteissa, että pitäisikö vain lopettaa aikaisemmin? Tänään olen sitä mieltä etten lopeta ikinä. Pitää vain osata suhteuttaa itselle jotenkin se, että jokainen päivä, viikko tai kuukausi ei välttämättä ole otollinen aika kirjoittamiselle. Sitä ei kumminkaan sen takia kannata välttämättä lopettaa. Kateellisena olen kuitenkin seurannut ystäväni S:n kirjoitushalua. Blogi päivittyy koko ajan ja hänelle tapahtuu niin kaikkea kivaa usein. Sitä vain jymähtää välillä tällaiseen tilaan, jossa ei tapahdu mitään eikä mitään kuulu. Ehkä se kesän reissujen myötä taas helpottuu...

Jotta olisi oikein multipostaus aikaisemman vähyyden kunniaksi, niin otanpa nyt näin julkisen epäjulkisesti vielä osaa tuohon Hesarin mielipidepalstalla julkaistuun Vapaaehtoisesti Lapsettomien-yhdistyksen viralliseen ensimmäiseen julkituloon. Siis oikeasti?! Valitettavasti minulla ei ole tämän pohjalta mitään artikkelia mitä julkaista, mutta  tämän keskustelun pohjalta voi ehkä aistia sitä millä tasolla siellä on taas väläytelty asioita esille.

Olen kyllä itsekin sitä mieltä, että on hyvä, että asiaa tuodaan esiin, koska sitten joskus tulevaisuudessa asia ei ole mikään tuntematon pallo mitä esimerkiksi työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa tulisi sitten paheksua. On tärkeää, että tämäkin puoli tulee huomioitua jollakin tapaa yhteiskunnassamme, joka on kuitenkin pidemmän päälle perhekeskeinen paikka. Mutta voisi katsoa vähän peiliin sen suhteen, että millä tyylillä sitä keskustelua lähdetään rakentamaan aivan jonkun virallisen yhdistyksen nimissä. Itse en tuohon yhdistykseen kuulu - enkä tule kuulumaan. Mikään kiihkollinen paatos ei sovi minulle mitenkään, eikä oikeastaan minkäänlaiseen järjestöön kuuluminen. Jotenkin tuntuu, että tuo yhdistys on lähtenyt hyökkäyskannalla jyräämään muita ja tallomaan päälle. Sekin tuntuu oudolta. Eikö olisi helpompaa kuunnella puolin ja toisin toisiamme ja rakentaa siltä pohjalta jotakin yhteistä sen sijaan, että heti alkumetreillä ollaan vastakkainasettelussa ja riidoissa?!

2 kommenttia:

  1. Tapahtuminen taitaa olla mielentila. Sellainen, jossa jaksaa suuntautua ulospäin, tai keskittyä syvästi ja pitkäjänteisesti johonkin asiaan. Välillä on hiljaista, jämähtänyttäkin. Se on tarpeen, eikä muuta voi pakottaa? En itse olisi talven hiljaiselon keskellä voinut suunnata ulospäin. Aina kun yritin, tuli itku tai uupumus.
    Kun taas kierrokset kulkevat toista tahtia, palkitsee ulospäin suuntautuminen. Pitkäjänteisyys taitaa palkita aina, mutta minä ainakaan en kaikkina kausinani siihen pysty.

    Kirjoittaminen on yksi vahvoista väylistäsi, kaunis ja ilmaisuvoimainen.
    Tietenkään et lopeta :)
    Varmaan luovia taukoja, tyhjiä taukoja, on tarpeen olla, että uusi taas muotoutuu, syntyy, löytyy.

    Rakkautta <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Saat aina jotenkin minut näkemään asioita laajemmalta skaalalta.

    P.s älä sinäkään lopeta kirjoittamista. En ole ollut aktiivinen kommentoija puolellasi, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi jokaista postausta lukenut ja aina odottaisi uutta ;)

    VastaaPoista